Ensimmäinen kesäni lääkärin sijaisena päättyi elokuun alussa. Nyt uusi lukuvuosi on taas käynnistynyt ja olen palannut takaisin sairaalan käytävillä eestaas haahuilevan kandin rooliin. Opiskelu tuntuu samalta kuin ennenkin, sitähän tässä ollaan tehty jo jonkin aikaa. Jokin kesän aikana on kuitenkin ihan huomaamatta muuttunut. Parin kuukauden aikana minä ja opiskelutoverini olemme ottaneet aikamoisen harppauksen lääkäriksi kasvamisen tiellä.
Alkuun hieman omia taustojani Kesällä 2018 kolmannen opiskeluvuoteni ja ensimmäisen klinikkakevääni jälkeen suoritin amanuensuurin sisätaudeilla. Homma oli niin sanotusti “helppoa ja kivaa” ja päätin samoilla vauhdeilla sopia itselleni nelosen kandin lääkärinsijaisuuspestin samaan paikkaan seuraavalle kesälle. Tiesin, että tällöin homma olisi melkoisesti haastavampaa, mutta en juurikaan miettinyt asiaa – ensi kesä tuntui siintävän jossain hamassa tulevaisuudessa.
Vuosi vierähti yllättävän nopeasti, enkä ollutkaan ehtinyt suunnitelmani mukaisesti käydä läpi Terveysportin 100 luetuinta artikkelia tai opetella Mikrobilääkesuositus-vihkosta ulkoa. Hups. Olo oli kuitenkin melko huoleton, kyllähän kaikki muutkin olivat ekasta kandikesästä suoriutuneet! Ensimmäinen epävarmuuden hetki iski vasten kasvoja, kun pari päivää ennen töiden alkamista törmäsin sattumalta pitkästä aikaa sisätautien kliiniseen opettajaani. Kuulumistenvaihto ajautui tietenkin kesäsuunnitelmiin ja kerroin tulevasta työpaikastani. “Ai uskallat ihan sisätaudeille mennä töihin?” kuului opettajan reaktio. “Apua, eikö minun pitäisi?” ajattelin ja sopersin jotain siitä, että osasto oli onneksi tuttu viime vuodelta.
Noh, en antanut tämän lannistaa. Toukokuun lopulla talsin ensimmäisenä työpäivänä osastolle ja aloitin työt murheitta. Näin siksi, että yhtäkkiä minulla oli puoli osastollista omia potilaita hoidettavana, eikä suuremmille identiteettikriiseille yksinkertaisesti ollut aikaa. Ensimmäisellä viikolla omaksuin tietoa ennätysvauhdilla ja kaikkialta, mistä sitä vain sain. Lääketieteellisten kysymysten lisäksi päänvaivaa tuotti varmennekortin saapumisen odottelu, potilastietojärjestelmän niksien selvittely sekä töiden oikeanlaisen rytmittämisen harjoittelu. Jälkikäteen voisin kutsua työkesäni alkua melkoiseksi kaaokseksi. Onneksi tukenani oli koko osaston henkilökunta ylilääkäristä hoitajiin.
Hyvin pian minulle tulivat tutuiksi lääkärin työn pelätyt seuralaiset “epävarmuuden sieto” ja “kuoleman kohtaaminen”. Kolmantena työpäivänäni eräs monisairas potilas kuoli ja minä jäin tietenkin kelaamaan päässäni tapahtumia – eihän tämä vain ollut minun vikani? Eihän se ollut, mutta tämä konkreettinen tapahtuma tietenkin muistutti minua voimakkaasti siitä millaisten asioiden ja tunteiden ympärillä valitsemani ammatti tulisi pyörimään. “Varo muuten, ne lähtee aina kolmen sarjoissa.” huikkasi hoitaja päivän päätteeksi.
Kesän edetessä työ pääosin helpottui ja muuttui rutiininomaisemmaksi. Ajoittain erehdyin jopa ajattelemaan osaavani jotain, mutta harvemmin kenenkään potilaan kohdalla asiat menivät niin kuin olin alunperin suunnitellut. Oikean antibiootin valinta ei paljoa painanut vaakakupissa, jos ongelmana oli potilaan itsetuhoisuus, aggressiivinen käytös tai sairaalasta karkailu. Oli opittava hahmottamaan kokonaistilannetta paremmin ja priorisoimaan hoitoja niin, että niistä olisi potilaalle mahdollisimman suuri hyöty häiritsevistä tekijöistä huolimatta. Tällaista kokonaisuutta on vaikea koulussa opettaa ja muun muassa siksi olenkin äärimmäisen kiitollinen Suomen lääkärikoulutuksen tarjoamalle mahdollisuudelle tehdä töitä opiskeluaikana.
Uusien oivallusten ja riittämättömyyden tunteiden lisäksi koin kesällä lukuisia onnistumisen hetkiä. Oli hienoa huomata oma kehitys ja se miten yhä enemmän päivien kuluessa luotin omaan tekemiseeni ja päätöksiini. Potilaiden kiitokset tuntuivat hyvältä ja vahvistivat omaa näkemystäni siitä, että eteenpäin oli tultu. Tärkeintähän tietenkin oli se, että potilaat olivat kokeneet saavansa minulta apua ja ymmärrystä. Erityisen iloiseksi minut teki loppukesästä osastonsihteeriltä tullut sähköposti, jossa hän kertoi saaneensa koko henkilökunnalta paljon hyvää palautetta tämän vuoden sijaisista. Viimeistään tässä vaiheessa uskalsin huokaista helpotuksesta ja ajatella tehneeni vähintäänkin tarpeeksi asioita oikein.
Kaiken kaikkiaan kandikesä oli antoisa ja opettavainen kokemus, joka ainakin itselleni toi entistä enemmän motivaatiota seuraavan lukuvuoden opintoihin. Syvempi tutustuminen yhteen erikoisalaan auttoi myös hahmottamaan paremmin, mitä tulevalta työltäni mahdollisesti haluan. Itse koin jääneeni kesän jälkeen ehdottomasti plussan puolelle fiiliksieni suhteen, mutta monelle muulle kandikesä on voinut olla täysin päinvastainen, negatiivisessa mielessä silmät avaava kokemus. Liian korkeat odotukset, itselle sopimattomalla alalla työskentely tai oman osaamisen kyseenalaistaminen voivat viedä paljon intoa pois opiskelusta tai saada jopa epäilemään omaa ammatinvalintaa. Onneksi meillä on kuitenkin vaihtoehtoja valittavana kymmenien erikoisalojen verran ja uskonkin, että ajan kanssa kokeilemalla meille kaikille löytyy juuri se oma ja innostava urapolku. Oli oma kokemuksesi kesästä millainen tahansa, on se joka tapauksessa alku tulevaa erikoisalaasi kohti!
Nyt lehtien jo tippuessa puista voin juhlallisesti todeta jälleen yhden kandivuosikerran selvinneen kesätöistään kunnialla. Taidan myös uskaltaa lyödä vetoa sen puolesta, että sama trendi jatkuu ensi vuonnakin.
Rebekka Laitinen
5. vuosikurssin lääketieteen opiskelija Turun yliopistosta